Käymätöntä hoitoa ja terapiaa tarjolla!?

Syyskuussa julkaistiin uusi Kosteus- ja homevaurioista oireilevan potilaan Käypä hoito -suositus, ”suurena parannuksena” sisäilmaongelmien vuoksi sairastuneiden asemaan.

Itselläni on nyt muutaman vuoden omakohtainen kokemus kyseisen kohderyhmän arjesta, laajahkolla oirekirjolla ja astma+monikemikaalioireyhtymä-twistillä. Tähän mennessä olen kohdannut sairauskirjoni suhteen yhden hyvän, yhden kohtalaisen ja useita kehnoja, jopa ala-arvoisia lääkäreitä. Yksi lupaavasti alkanut – ja astmaan juuri sairastuneelle kohtuullisen tärkeä – keuhkolääkärisuhde kääntyi jyrkkään alamäkeen ko. lääkärin kouluttauduttua hoitosuhteen aikana ”siedätysuskovaiseksi”. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseinen lääkäri kehotti hyvin painokkaasti minua palaamaan juuri sellaisiin paikkoihin, joissa saan oireita, ja joissa sairastuin (arvatkeepas että mäninkö…)! Lopulta päädyin – monen muun sisäilmasairauksista kärsivän tavoin – välttämään lääkärissäkäyntejä, mikäli kyseessä ei ole välitön hengenvaara, etenkin kun paikkakunnan kaikki terveydenhoitoalan rakennukset ovat enemmän tai vähemmän sisäilmaongelmaisia, joten lääkäriltä poistuessaan on aina vieläkin  huonommassa kunnossa kuin sinne mennessään (ja todennäköisesti saa lähteä tyhjin käsin, saamatta sen kummempaa apua varsinaiseen käynnin syyhyn). Muutaman kohtuullisen tormakan astmakohtauksen olen saanut onneksi kuriin kotikonstein. Muita sisäilmaoireita olen oppinut ”tulkitsemaan” ja kohentamaan oloani omin neuvoin, ja tietysti vertaistuen avulla, se on pelastava oljenkorsi monelle muullekin sisäilmasta sairastuneelle.

Työpaikka(ja oikeastaan jo työ)kyvyttömänä työnhakijana sitä  sitten koettaa vaan siirtyä päivästä toiseen, hetki kerrallaan, ja selvitä edes joistain arkiaskareista. Suunnittelematta elämää etukäteen, sillä koskaan ei voi tietää, mikä on päivän (tai tunnin) tilanne terveyden suhteen, vaikka säällisesti koettaa elääkin, kaikin puolin. Yllätyksiltä kun ei vaan voi välttyä, kuten esimerkiksi eiliseltä altistuspommilta, joka oli peräisin ilmanpuhdistimen uudesta Hepa-suodattimesta, sen materiaali kun on vaihtunut sitten edellisen vaihtokerran. Haju oli karmaiseva, ja ilmanputsari muuttui kertalinttuulla ilmanpilaajaksi ja suoranaiseksi terveyshaitaksi! No, tulikivenkatkuinen yhteys valmistajaan jne., mutta tämähän on jo ihan eri tarina… Takaisin aiheeseen mars!

Tutustuin siis tarkoin tuohon uuteen suositukseen, ja valitettavasti pahimmat odotukset toteutuivat: uusi Käypä hoito -suositus todennäköisesti heikentää sisäilmasta sairastuneen asemaa entisestään. Paitsi jos on sattunut saamaan astman tai muita hengitystievaivoja (jos silloinkaan).  Muut oireet niputetaan käytännössä ”korvienväliosastolle”, ja niihin suositellaan mm. kognitiivista terapiaa; tokitoki, sillähän esimerkiksi nenäverenvuoto, krooniset silmätulehdukset, veriripulit, lihas- ja niveltulehdus ynnä anafylaktiset shokit ja muut sisäilmaongelmien aiheuttamat monimuotoiset, hankalat ja vakavat oireet talttuvat tuosta vaan, vai kuinka!?! Sisäilmasairaiden vertaistukitoiminta tuntuu puolestaan olevan (varsinkin tietyille virallisille terveydenhuollon koulutustahoille) punainen vaate; en nimittäin keksi enkä tiedä mitään muuta potilasryhmää, jota tulisi lääkärin toimesta kehottaa välttämään vertaistuen piiriin hakeutumista tai omatoimista tiedonhankintaa omasta sairaudestaan – se kun kuulemma tekee vaan sairaammaksi!!!

Onneksi sisäilmasairauksien piinaaman ei tarvitse taistella yksin kaikkia tuulimyllyjä vastaan, vaikka jokainen joutuu tietysti oman yksilöllisen tilanteensa vaatimat salamasodat ja väsytystaistelut käymäänkin: sisäilmaongelmaisen työpaikan, koulun tai päiväkodin edustajien kanssa tai asuntonsa tiimoilta. Meillä on aktiivisia potilasyhdistyksiä, joilla on tietotaitoa ja uskallusta ottaa kantaa epäkohtiin.

Terve Sisäilma ry. on lähettänyt avoimen kirjeen eri viranomaistahoille sisäilmasairaan potilaan sosiaaliseen ja oikeudelliseen asemaan ja jopa terveyteen heikentävästi vaikuttavista toimista ja suunnitelmista. 

Toivottavasti kirje herättää laajaa ja hedelmällistä keskustelua sisäilmasairaiden lähes lainsuojattomasta asemasta. Meitä on nimittäin tuhatmäärin, ja joukko kasvaa päivittäin. Haavoittuvimmassa asemassa ovat jo lapsuudessaan sairastuneet, sillä sairastuminen vaikuttaa radikaalisti heidän tulevaisuuteensa: opintoihin, ammatin hankintaan, jopa perheen perustamiseen. Suomella ei ole varaa hukata tuhansien kansalaistensa nykyisiä ja tulevia työpanoksia ja sysätä heitä pahimmillaan jopa syrjäytymiskierteeseen.

Terve Sisäilma ry. auttaa, tukee, neuvoo ja puolustaa sisäilmaongelmien vuoksi sairastuneita, jotka liian usein putoavat kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle. Tämä kaikki tapahtuu vapaaehtoisten, itsekin sairastuneiden voimin!

Parhaillaan yhdistyksellä on menossa myös #HOMEapua -keräys, jolla kerätään rahaa homekatastrofin vuoksi omaisuutensa menettäneille perheille. Kuka tahansa voi auttaa!

Keräyssivuille pääset myös tästä.

Mainokset

Pikku Punahilkka

Olipa kerran pikkuinen tyttö nimeltänsä Lilli. Kaikki kylläkin kutsuivat häntä Punahilkaksi, sillä hän piti päässään koko ajan punaista pipoa, jonka rakas Mummu oli hänelle neulonut. Lilli piti pipoa todellakin ihan koko ajan: kotona ja koulussa, hereillä ja unessa, sählyharkoissa ja soittotunnilla. Siksipä Punahilkka oli hänelle oikein sopiva kutsumanimi.

Pikku Punahilkan koulu oli ihan uusi, sillä se oli valmistunut ja käyttöönottotarkastettu vain pari viikkoa ennen kuin Punahilkka luokkatovereineen aloitti koulunkäynnin. Se olikin jännittävä hetki! Pikku Punahilkka muisti vieläkin miten hienolle kaikki näytti uudessa koulussa, muovimatot kiilsivät lattioilla uutuuttaan, samoin seinät, joiden maalipinta oli hädintuskin ehtinyt kuivahtaa ennen kuin koululaiset ryntäsivät luokkaan sisään. Aika jännälle se uusi koulu tuoksuikin. Mutta niinhän Iskän uusi autokin haisi aluksi aika jännälle, mietti pikku Punahilkka, mutta nyt siinä oli jo ihan kiva istua kyydissä.

Niin alkoi koulunkäynti ja pikku Punahilkka ahkeroi kovasti, sillä Ope oli niin kiva, eikä pikku Punahilkka halunnut tuottaa opelle pahaa mieltä olemalla laiskuri. Äiti oli kertonut että Ope oli ollut myös siinä vanhassa koulussa, joka oli purettu uuden koulun tieltä. Niin olivat olleet myös pulpetit ja tuolit, sekä aapiset, jotka Ope jakoi luokalle heti ensimmäisenä koulupäivänä. Pikku Punahilkkaa vähän arvelutti, että onkohan Ope tulossa kipeäksi kun se oli aapiset jaettuaan alkanut yskiä vallan kamalasti, mutta ei se yskinyt sitten enää niin paljon kun oli käyty välitunnilla. Aapisessa olikin kyllä joku jänskä, vähän makeantunkkainen haju, kun sitä tarkemmin nuuhki. Ja kun Ope jatkoi yskimistä vähän väliä, niin siihen tottui.

Niin opiskeltiin syksy, talvi ja kevät. Pikku Punahilkka viihtyi koulussa hyvin, mutta alkoi syksyn mittaan, käytyään koulua muutaman viikon, olla aika väsynyt, varsinkin aina kouluviikon lopussa. Punahilkan äiti oli vähän huolestunut ja antoi punahilkalle jotain vitamiiniakin mutta eipä se auttanut. Onneksi pikku Punahilkka kuitenkin aina virkistyi viikonlopun aikana ja sitten tuli joululoma, pääsiäisloma ja hiihtolomakin ja niiden jälkeen vasta olikin virkeä ja reipas olo. Ainakin pari ensimmäistä koulupäivää. Pikku Punahilkka lopulta ei enää edes huomannut omalta väsymykseltään miten Ope oli pikkuhiljaa alkanut yskiä melkein koko ajan ja muuttua punasilmäiseksi ja harmaankalvakkaaksi. Ope joutui myös yhä useammin kysymään oppilailta tunnin alussa että mitäs hän olikaan antanut eilen läksyksi ja pudotteli kyniä ja kirjoja ja liituja koko ajan lattialle, ja sitten siltä hävisi aika usein kesken kaiken äänikin. Se vähän joskus meinasi naurattaa. Pikku Punahilkka oli kotona sattunut kuulemaan kun Iskä naureskeli Äidille salaa että onkohan Ope alkanut tissuttelemaan. Pikku Punahilkka ei tiennyt mitä se tarkoittaa mutta se kuullosti aika hassulle.

Se olikin melkoinen sadevuosi, vettä tuli ja tuli harva se päivä, koulun pihakin oli yhtä suurta lätäkköä. Talvella tuli kyllä välillä myös lunta mutta se ei jaksanut pitkään maata lätäköissä vaan suli pois. Kaikkein suurin lätäkkö oli pikku Punahilkan luokan ikkunan alla, ja joskus oikein väsyneenä, eli melkein joka iltapäivä, pikku Punahilkka unohtui kesken tunnin katselemaan lätäkön pinnasta heijastuvia pilviä tai sateen siihen tekemiä rengaskuvioita. Välitunnilla lätäkössä oli kiva uittaa oksanpätkiä tai kaivella puroja sen rannalle. Jos jaksoi. Harrastuksiinkaan pikku Punahilkka ei oikein enää jaksanut koulun jälkeen lähteä.

Pikkuhiljaa pikku Punahilkkaakin alkoi yskittää, ensin ihan pikkuisen vaan mutta lopulta melkein koko ajan. Yskitys alkoi aina kun pikku Punahilkka oli tullut kouluun ja rahoittui sitten viikonloppuna. Paitsi että sitten yks kaks yöllä alkoi yskittää melkein koko ajan. Silmiäkin alkoi kutittaa ja naamaan nousi semmoista punaista kummaa näppylää, ja se kyllä harmitti kun kaverit vähän pikku Punahilkalle nauroivat ja nimittelivät pikku Punanaamaksi. Pikku Punahilkasta oli myös aika kurjaa kun nenä meni aina tukkoon jo heti aamusta,  oli inhottavaa joutua koko ajan niiskuttamaan ja röhisemään. Ja melkein joka perjantai pikku Punahilkan päätä alkoi särkeä niin kovasti että joskus piti lähteä kotiin kesken päivän. Eikä pikku Punahilkka enää oikein meinannut muistaa mitä Ope oli tunneilla opettanut.

Lopulta Äiti vei pikku Punahilkan lääkäriin. Siellä tutkittiin kaikenlaista ja annettiin kotiin mukaan semmoinen hassu pilli josta ei tullut ääntä mutta siihen piti silti puhaltaa monesti päivässä. Ja sitten mentiin uudelleen lääkäriin ja lääkäri jutteli Äidille ja Äiti oli aika surullisen näköinen ja sitten mentiin apteekkiin ja siellä Äiti osti pikku Punahilkalle semmoisia muovijuttuja, joihin ei sitten pitänytkään puhaltaa vaan niistä piti imeä keuhkoihin semmoista lääkettä. Sitten ei enää yskittänyt niin paljon. Vaikka joskus kyllä yskitti koulussa, aina maanantaina heti aamulla ja sitten iltapäivisin jos oli koulua vähän myöhempään. Äiti osti Pikku Punahilkalle myös semmoisia pillereitä, ettei naamaan enää nousisi sitä punaista juttua, ja toisia pillereitä joita piti ottaa jos alkoi sattua päähän ja nenään piti tupsutella semmoista pahanmakuista juttua ettei nenä olisi aina tukossa. Silmiinkin Äiti tiputti joka aamu jotain tippoja, se oli kurjaa mutta kun pikku Punahilkka huomasi että silmiä ei sitten niin paljon kutittanut niin tippojen laitto ei enää niin harmittanut. Mutta pikku Punahilkkaa kuitenkin väsytti koko ajan aina vaan enemmän.

Lopulta kevät ehti niin pitkälle että aurinko alkoi paistaa useammin ja se kuivatti pihan lätäköt. Pikku Punahilkkakin virkistyi vähäsen. Ope sai jakaa todistukset ja jätskit oikeana hellepäivänä kun koulu loppui. Se oli kiva juttu.

Kesälomalla pikku Punahilkka matkusti maalle Mummun luokse, koska Äidillä ja Iskällä oli vielä töitä. Mummu oli tietysti ikionnellinen ja alkoi yhdessä pikku Punahilkan kanssa purkaa tämän reissutavaroita. Mummu oli kovasti ihmeissään!

Pikku Punahilkka, miksi sinulla on mukana tämmöisiä muovipiippuja?” kysyi Mummu.

Siksi että minua ei niin kamalasti yskittäisi!” vastasi pikku Punahilkka.

Pikku Punahilkka, miksi sinulla on mukana tämmöisiä tabletteja?” kysyi Mummu.

 ”Siksi että minun naamaan ei tulisi semmoisia punaisia näppylöitä ja sitten ne toiset auttaa jos alkaa päähän koskea!” vastasi pikku Punahilkka.

Pikku Punahilkka, miksi sinulla on mukana tämmöisiä nenäsuihkeita?” kysyi Mummu.

 ”Siksi että minun nenä ei olisi koko ajan tukossa!” vastasi pikku Punahilkka.

Pikku Punahilkka, miksi sinulla on mukana tämmöisiä silmätippoja?” kysyi Mummu.

 ”Siksi että minun silmiä ei niin kamalasti kutittaisi!” vastasi pikku Punahilkka.

Mummu puisteli vähän päätään mutta kaikille pikku Punahilkan lääkkeille löytyi kuitenkin paikka Mummun lipaston laatikosta ja Mummu auttoi joka aamu ja ilta pikku Punahilkkaa lääkeiden otossa. Parin viikon päästä lääkkeiden otto alkoi pikkuhiljaa unohtua, sillä pikku Punahilkalla ja Mummulla oli niin paljon muuta kivaa tekemistä, sisällä ja ulkona. Mutta voi ihme ja kumma: pikku Punahilkkaa ei enää yskittänyt, nenä ei ollut tukossa, silmiä ei kutittanut eikä naamassa näkynyt näppylän näppylää – eikä pikku Punahilkan päätä särkenyt kertaakaan koko kesäloman aikana, eikä väsyttänytkään enää pätkääkään! Niin pikku Punahilkka vietti iloisen loman Mummun luona, Äiti ja Iskäkin kun tulivat sinne heti kun heillä alkoi loma.

Sitten tuli syksy, ja pikku Punahilkka aloitti toisen luokan. Heti ensimmäisenä aamuna pikku Punahilkka huomasi jo sisään astuessaan että siellä koulussa oli ihan kummallinen haju, ja että ilma ei oikein riittänyt. Opekin sitä yskien ihmetteli ja kertoi sitten eka välkän jälkeen että koulussa oli unohdettu käynnistää ilmanvaihto kesälomatauon jälkeen mutta että huomenna se jo saataisiin päälle. Samana iltapäivänä sekä pikku Punahilkka että Ope jo sitten ja kiidätettiinkin ambulanssilla ensiapuun pahan astmakohtauksen ja muiden rajujen sisäilmaongelmaperäisten oireiden takia. Sen jälkeen Pikku Punahilkka alkoi saada monenlaisia kummia oireita monesta ihan tavallisesta asiasta niinkuin Iskän sanomalehdestä ja Äidin hiuslakasta, ja koulunkäynti alkoi olla ihan mahdotonta…

Lopulta pikku Punahilkka ajautui pikkuhiljaa yhteiskunnan ulkopuolelle, koska peruskoulun läpi rimpuiltuaan hän ei löytänyt opiskelupaikkaa, jossa olisi voinut opiskella, eikä työpaikkaa, jossa olisi voinut työskennellä, eikä oikein asuntoakaan, jossa olisi pystynyt asumaan ilman hankalia oireita. Niinpä pikku Punahilkka eli onnettomana, vakavasti astmaan ja monikemikaalioireyhtymään sairastuneena, elämänsä loppuun asti.

Tämä satu voisi päättyä toisinkin.

Lisätietoa sisäilmaongelmien aiheuttamasta oireilusta ja sairauksista:
tervesisailma.fi

Löydä joulumieli!

Ensimmäinen adventti. Taas se saapuu. Joulu. Ns. ”jouluihmiset” ovat odotelleet tätä sormet syyhyten, suunnitellen jouluvalojen paikkaa ja pähkäillen tämänvuotista joulusisustusteemaa jo viime tammikuusta alkaen. Olen bongannut myös ulkoilureviiriltäni erään tällaisen jouluintoilijan asumuksen, jossa ikkunat täyttyvät tonttukoristeista jo heti marraskuun alkupuoliskolla – ja ne myös uhmaavat ikkunoissa kevään tuloa pitkälle seuraavan vuoden puolelle (ei ilmeisesti ole paha Nuutti niitä vielä tähän mennessä löytänyt että olisi mennessään vienyt). Tuollaisessa taloudessa varmasti vaihdetaan hyvissä ajoin myös joulumatot, -verhot, -koristetyynyt, -pöytäliinat, -pyyhkeet jne. Toki on myös vastaavasti koko jouluhössötykseen suivaantuneita, jotka varaavat hyvissä ajoin matkan Timbuktuun tai jonnekin muualle, missä pääsee koko juhlasta eroon mahdollisimman hyvin – sikäli kun se nykyisenä globalisaation aikana on enää mahdollista. Ja palaavat vasta kun ”vaara on ohi”.

Lehdet (sekä paperiset että sähköiset) ja muut tiedotusvälineet uhkuvat Joulun ”sanomaa”. Kaupat raikuvat joulumusiikkia ja sesonkituotteita on ripoteltu ympäri myymälöitä, helposti mukaannapattaviksi houkutuksiksi. Postilaatikko pursuilee lelukuvastoja, joulun ykköstarjouksia, joulun ehdottoman välttämättömiä tunnelmantuojia. Ostaostaosta! Muuten ei Joulu saati joulumieli tule taloon!

Vai tulisiko se sittenkin vähemmällä, se joulumieli?

Omat Jouluni ovat viime vuosina muuttuneet radikaalisti: olen nimittäin suosiolla jättäytynyt kotiin muun perheen suunnatessa kohti perinteistä sukujoulua. Olen päätynyt siihen siksi että kaikki pääsevät vähemmällä, kun jokainen voi olla ja rentoutua vapaasti ilman että yksi paikallaolijoista alkaa yskiä keuhkojaan pihalle tai pihistä henkitoreissaan joko toisen joulunviettäjän hajusteiden/hiustuotteiden/lemmikin (jne.) tai ihan vaan joulurekvisiitan (kuusi, kukat, kynttilät…) vuoksi. Voisin tietysti vältellä muita ja sulkeutua joulunpyhiksi  yhteen ”turvahuoneeseen”, jonne olisi roudattu ilmanputsari ja valikoima hengityssuojaimia ynnä troppiarsenaalini, enkä itse (tai oma perheeni; lapsetkin kun ovat onneksi jo sen verran isoja että ymmärtävät tilanteen kohtuullisen hyvin – tai niin ainakin haluan uskoa) olisi tilanteesta moksiskaan. Mutta silloin olisi muulla väellä paha mieli kun yksikseni sinne sulkeutuisin. Ja sen seurauksena olisi oven takana sitten jatkuva virta kyselijöitä: ”Etkö nyt kuitenkin edes hetkeksi voisi tulla samaan huoneeseen (kuin kuusi, kukat, kynttilät, hajustetut sukulaiset, vääränmerkkinen koira jne.) edes syömään/kahville/odottamaan pukin tuloa/katsomaan telkkaria”. Ja jos  kieltäytyisin, olisi muu väki pahalla mielellä kun eristäydyn seurasta. Ja jos suostuisin mutta iskisin päähäni järeän puolinaamarin (jonka kanssa onkin muuten älyttömän helppo vedellä rosollia ja lanttulooraa naamaan) etten sairastuisi, olisi muu väki pahalla mielellä, koska joudun semmoista hirvitystä käyttämään että pystyn olemaan heidän seurassaan. Ja jos suostuisin ja koettaisin olla mukana ihan ”normaalisti” (siis ilman hengityssuojainta) ja alkaisin varttitunnin sisällä yskiä ja vedellä astmapiippua ja joutuisin lopulta juoksemaan pihalle haukkomaan henkeä, niin olisi muu väki pahalla mielellä, kun aiheuttavat minulle niin pahoja oireita. Siksi yksinäinen kotijoulu on ollut minulle tällä erää paras ratkaisu. Löydän silti sen joulumielenkin, ihan vaan pienistä asioista.

Moni aloittaa joulunodotuksen ja kerää joulumieltä joulukortteja kirjoittamalla. Tunnustan että joulukortit ovat meillä jääneet lähettämättä jo useamman vuoden ajan. Tämä perinne sai alkunsa itseasiassa siitä, etten yhtenä vuonna löytänyt hankkimiani joulukortteja mistään (on niitä joskus toki askarreltukin, joko yksin tai yhdessä lasten kanssa, mutta joskus on joutunut – olosuhteiden pakosta – turvautumaan Tiimarin ”eineskortteihin”). Joulukortteja meille hankittiin senkin jälkeen vielä jokusena joulunalusaikana (äitinikin niitä  ohikulkiessaan jostain  nipun nappasi ja minulle lähetettäviksi kiikutti) mutta joka ikinen kerta minä onnistuin tallettamaan kortit niin varmaan paikkaan, etten niitä enää löytänyt. Joten olen suosiolla jättänyt korttien lähettämisen kokonaan pois jouluohjelmistosta. Joskus tulevaisuudessa, perikunnan suorittamissa arkelogisissa kaivauksissa, sitten riittää ihmettelemistä niissä lukemattomissa esiäidin hastraamissa joulukorttipinoissa, kukin siististi Tiimarin pieneen muovipussiin kääräistynä. Ehkäpä niillä on silloin jo huimasti keräilyarvoa ja jälkipolvet saavat perinnöksi miljoonaomaisuuden…

No, joka tapauksessa: olen käyttänyt joulukorttien lähettämättömyydestä säästyneet rahat viime vuosina hyväntekeväisyyteen. Se on tuonut, ainakin minulle, joulumielen (olen toki muistanut ihmisiä tekstiviestillä, jossa olen kertonut mikseivät saaneet taaskaan korttia). Moni korvaa myös varsinaisia joululahjoja samalla tavalla – lahjoittamalla lahjoihin varaamansa rahat hyväntekeväisyyteen. Se on järkevää, sillä niin moni huusholli suorastaan pursuaa tavaraa, eikä Joulupukin tarvitsisi tuoda siihen kaaokseen enää yhtään enempää.

On myös monta kotia, jossa Joulun tuloa odotetaan surun ja suoranaisen kauhun tuntein. Jos rahaa ei ole tarpeeksi edes välttämättömimpiin arjen tarpeisiin, ei joulumieltä ole kovin helppoa löytää. Onneksi on olemassa tahoja, jotka auttavat vähävaraisia perheitä suomalaisten tekemien lahjoitusten turvin. Kaikille ovat varmaankin tuttuja esim. Pelastusarmeijan joulupadat, jotka ilmestyvät katukuvaan yhtenä varmana merkkinä Joulun lähestymisestä. Suomessa on nykyisin myös  tuhansia home- tai sisäilmakriisin kohdanneita perheitä. Se tarkoittaa sitä, että oma, turvallinen koti osoittautuukin myrkylliseksi paikaksi, joka sairastuttaa asukkaansa – niin ihmiset kuin lemmikkieläimetkin. Sisäilmamyrkyt ovat peräisin joko mikrobeista ja/tai kodin rakenteista, ja yleensä taustalta löytyy jonkinlainen kosteusvaurio.  Nämä sisäilmamyrkyt pilaavat myös kodin koko irtaimiston käyttökelvottomaksi: huonekalut, vaatteet,  kirjat, valokuvat,  myös tunnearvoltaan tärkeät muistot. Pahimmillaan perheen jäsenet sairastuvat ja herkistyvät niin, että työnteko ja koulunkäynti vaikeutuvat tai jopa estyvät, sillä sisäilmaongelmaisia rakennuksia – kouluja, koteja ja työpaikkoja – on maassamme jo niin paljon.

Homekriisin kohdannut perhe jää helposti vaille yhteiskunnan tukea; perhettä saatetaan ennemminkin uhkailla esim. lasten huostaanotolla, jos perhelle ei löydy nopeasti uutta, sisäilmaltaan  tervettä asuntoa, tai jos lapsi ei homeoireidensa takia pysty käymään koulua säännöllisesti. Avun saaminen jää siten usein hyväntekeväisyysjärjestöjen tai kirkon diakonia-avun varaan. Mutta homekriisiin joutuneita perheitä voi auttaa kuka tahansa.

Terve Sisäilma ry:n ylläpitämän HOMEapua-sivuston kautta kuka tahansa pääsee auttamaan koko omaisuutensa menettäneitä perheitä. Apua tarvitaan erityisesti nyt, jotta näihinkin perheisiin saapuisi Joulu, joten tee itsellesi hyvä joulumieli antamalla näiden perheiden lapsille suunnattua  JOULUlahja-apua.

Joulumieli tulee hyvistä teoista: antamisesta, ei saamisesta!

 

 

Käärinliinoissa ei ole taskuja

Meitä suomalaisia – tai ainakin vielä omaa ikäpolveani – on perinteisesti kasvatettu säästäväisiksi. Omin voimin ja omavaraisesti olisi ihanteellisinta selvitä kaikesta eteen tulevasta, umpihangessa ja räntäsateessa vastatuuleen, vaikka läpi harmaan kiven. Tai ehkä se on meillä jo perimässä; tunnistan ainakin itse perineeni tuommoisen ”nuukuusgeenin”. Se näkyy helpoimmin siinä, miten vaikeaa on joskus luopua käyttökelpoisesta mutta tarpeettomasta tavarasta. Jopa sellaisesta, joka jonkun muun mielestä kuuluisi suoraan jäteosastolle, mutta nuukuusgeenini pakottaa minut miettimään, että mitähän kaikkea hienoa tuostakin voisi tehdä. No, ehkä pahimmasta olen jo pikkuhiljaa päässyt irti, vaikka turhan paljon kaikkea ’pahan päivän varalle’ talletettua tuleekin edelleen vastaan täällä kotimme (lähes) hallitussa kaaoksessa.

Isälläni oli tapana sanoa että ”Käärinliinoissa ei ole taskuja”. Ei tosin siksi, että olisi itse ollut erityisen tuhlaavainen, mutta ideana oli että ihan kaikessa ei ole pakko aina säästää. Tuon neuvon olen nyt päättänyt ottaa onkeeni.

Sain nimittäin taasen ajan keuhkotutkimuksiin paikalliseen yliopistosairaalaan: mittareihin puhkumista, kuvauksia ja sitten vielä lääkärin vastaanotto. Hieno asiahan se toki on että julkisellakin puolella vielä saa erikoissairaanhoitoa, nykyisinä taantuman ja leikkausten aikoina. Ja nyt (kuten edelliselläkin käyntikerralla) olen joutunut noita aikoja perumaan ja siirtämään milloin minkäkin takia: ilmassa on liikaa siitepölyä tai katupölyä, on tullut yllärialtistuminen ja olen toimintakyvytön (vaikka aina koetan erityisesti varoa kun tiedän että pitäisi jonnekin tärkeään paikkaa kyetä), tai sitten olen ollut ihan vaan kipeänä. Ko. sairaalaan (tahi terveyskeskukseen)  kun minulla ei ole asiaa muulloin kuin ehdottoman hyväkuntoisena.

Tällä kertaa minut yllätti asvaltti: sekä yöpakkasten takia vaihdettujen nastarenkaitten paljaasta asvaltista nostattamat pienhituset että tuossa lähietäisyydellä olevan tien pinnan laajamittainen uusinta. Asvalttia on nyt jyrsitty siellä toista viikkoa ja jossain kohti jo uuttakin levitetty. Ja pölynä tai tuoreen höyryävänä hengitetty asvaltti lyö minulta  – kryptoniitin tavoin – jalat alta, tajun kankaalle ja aiheuttaa tietysti monemoista kivaa myös hengityselimistössä. Keuhkot ovat rutussa ja nuppi tuntuu poskionteloiden turpoillessa suunnilleen pallokalalta (nooh, kohtapa tuo pään pallokalailu helpottuu kun asvalttihyökkäyksen vaatima kortisonikuuri alkaa iloisen tasaisesti turvottaa koko kroppaa).

Niin juu, ne käärinliinojen taskut…! Puoliso nääs kysäisi ohimennen, kun ääneen vähän väliä tuskailin että kykenenköhän ollenkaan tuonne tutkimuskäynnille, että miksi yleensäkään sinne haluan mennä. Nuukuusgeenini hihkaisi heti, että olisihan se niin paljon halvempaa! Kuvaukset (joista ei todennäköisesti löytyisi mitään erityistä, korkeintaan vähän turvonneet poskionteloiden limakalvot ja sen kyllä huomaan ihan ilman röntgenlaitteitakin) ja puhalluskokeet (joissa ei koskaan ole ollut mitään ongelmia, koskapa astmani on hyvin epätyypillistä sorttia ja keuhkoni ovat pituuteeni nähden suuret; pef-lukemat pysyvät nätisti viitearvoissa vaikkei henki enää kulje) ja semmoiset. Ja hyvällä tuurilla – joka kohdallani olisi erittäin todennäköistä – lääkäriksikin arvottaisiin taas joku, joka ei ymmärrä sisäilmaperäisisestä astmasta hölökäsenpölähtävää (= ei mitään). Tai sitten se sama tapaus kuin edellisellä kerralla: lääkäri oli koko vastaanoton ajan kiinnostuneempi vastaaottohuoneen seinällä raksuttaneesta kellosta kuin astmastani (lounasaika painoi ilmeisesti päälle). Halusi sentään että vähentäisin astmalääkkeiden käyttöä (niinhän minäkin haluaisin mutten piruvie pysty) ja kirjasi lausuntoonsa mm. että lääkitsen astmaani suhnuttemalla nenään suonensisäisesti käytettävää syöpälääkettä (piti ihan etsiä ja tarkistaa kun oli minulle täysin tuntematon lääkevalmiste). Veikkaan että kyseinen lääkärinvalan vannonut henkilö oli itsekin tietämättään homepöhnässä.

Jatkoin asian puntaroimista. Oloni kun oli jo valmiiksi perin kehno ja varttitunnin käynti ko. rakennuksessa riittää kaatamaan minut joksikin aikaa sänkypotilaaksi ja vähintäänkin lamauttamaan viikoiksi ameeban tasolle, sekä ryhdin että aivotoiminnan suhteen. Edessä olisi tällä kertaa ollut useamman tunnin rupeama homehuurujen parissa. Tai no, tokihan siinä ehtisi tutkimusten välissä käydä ihan hyvin ulkosalla haukkaamassa ”raitista” ilmaa. Ko. lasarettihan sijaitsee sekä moottoritien että kaupungin yhden vilkkaimman paikallistien kupeessa… pakokaasut ja se nastojen iloisesti rapsuttelema asvalttipöly… Hmm…? Mietitäänpäs sitä nyt ihan pikkuinen hetki… KÖHKÖHKÖH! Juuei!

Aamulla, heti kun ääni sen verran alkoi pihistä (ja puljuun oli saapunut henkilökuntaa) että pystyin asiani toimittamaan, tartuin luuriin ja peruin tuon edullisen julkisen erikoissairaanhoidon tarjoaman palveluajan. Ja kylläpä se helpotti oloa!

Päätin, että tästedes kärsin mieluummin nahoissani terveyttäni vaarantamattomassa paikassa – mahdollisesti asiaan hieman paremmin ottautuvamman lääkärin toimesta – saadun hoidon aiheuttamia laskuja, kuin yhtään ylimääräistä sisäilmaongelmille altistumista julkisella puolella. Täältä kuopiosta kun en tiedä yhtään terveysasemaa johon uskaltaisin mennä sisään muutamaa minuuttia pidemmäksi ajaksi. Ja tuo sairaalan tilannehan tuossa jo tulikin käsiteltyä. Tuohta, pätäkkää, hynää, käteistä eli rahaa kun ei täältä voi mukaansa tuonpuoleiseen ottaa kun lähdön aika koittaa, sillä käärinliinoissa ei ole taskuja.

P.S. Muistathan että menossa on #tuoksutonviikko

Possujen kapina

Olen aina tykännyt riimeistä. Siis sanoista, jotka sointuvat yhteen, kuten esimerkiksi ’tuuli’ ja ’huuli’. Omia ex tempore -riimittelyjä tuli harrastettua varsinkin lasten ollessa pieniä, mutten niitä koskaan tainnut juuri muistiin kirjoitella. Sittemmin tuonsortin aivojumppaharrastus hiipui, oli niin paljon muuta ”tärkeämpää” aina mielen päällä.

Viime aikoina ovat riimit taas alkaneet kummitella aivokuorellani. Kuten juuri tänään aamun kävelylenkillä. Aloin nimittäin pohtia että löytyisikö riimiä sanalle ’hometta’.

Tämmöistä jälkeä siitä sitten seurasi:

Kirosanat levis yössä, kuului karsinoista rapinaa.

Oli possut myyrän työssä: puuhas sikalassa kapinaa.

”Miks sikoja harmittaa?” kummeksuin ”On olonne ylen hyvät:

sikala hohtaa uutuuttaan, täyttää kaukalon appeet, jyvät.”

*

Näin emakko vastas: ”Yskittää, ja silmät vuotaa vettä.

Oljet jo allamme vihertää – on siinäkin lämmikettä!

Se viimeistään silloin huomataan, kun kaasua päästää Hilma:

on tunkkaista, kosteaa, tukalaa. Ei täällä nääs vaihdu ilma!”

*

Mä vaikenin, nolostuin, punastuin, täytti mieleni syvä häpeä.

Kas, rakennuskuluissa säästelin – en laittanut tuuletusläpeä.

Lupauksen tein: ”Tää korjataan! Ja tehdäänkin semmoinen ometta

ettei ilma lopu, ei kosteus jää, eihän täällä saa kasvaa hometta!”

Sisäilmasairaan ulkoiluopas

Sisäilmasairaan parasta hoitoa on altisteiden välttely. Väittäkööt eräät ”asiantuntijat” sitten mitä hyvänsä. Tämänhän sanoo jo maalaisjärkikin. Toiseksi paras lääke on puhdas ja raikas ulkoilma. Sen on jokainen sisäilmasairas varmasti itsekin huomannut.  Siispä ”Ylös, ulos ja lenkille!”, kuten radio- ja TV-legenda Niilo Tarvajärvi tapasi hihkaista ’Aamukahvi’ -radio-ohjelmansa päätteeksi.

Noh, eihän tuo ole temppu eikä mikään, siitä vaan tennarit jalkaan, takki niskaan ja menoksi! Mutta eipä se ei olekaan ihan niin helppoa kuin tavantallaaja voisi luulla. Sisäilmasairas nimittäin joutuu valmistautumaan tähänkin puuhaan ihan eri tavalla kuin tavallinen kuolevainen. Tässäpä siis jokaiselle sisäilmassairaalle tarpeellinen ulkoiluopas, jonka avulla päivittäinen reipashenkinen ja terveellinen ulkoilu sujuu kuin tanssi.

Valmistautuminen

Ulkoiluun tulee valmistautua huolella ja hyvissä ajoin – siten ulkoilutapahtumasta saadaan helposti toteutettava ja rento kokonaisvaltainen elämys. Ensimmäiseksi hankitaan kartta ulkoilualueesta ja sen ympäristöstä vähintään 50 km:n säteellä, sekä lyijykynä ja nippu monenvärisiä värikyniä, kumi, suhdeviivain ja harppi, mahdollisesti myös ruutuvihko omia muistiinpanoja varten. Sekä tietokone tahi muu nettiyhteydellä varustettu vempain, jonka avulla voidaan etsiä ulkoilualueeseen ja sen ympäristöön liittyvää tietoutta (myös esim. kirjastoa olisi mahdollista hyödyntää tiedonhaussa, mutta koskapa ne usein ovat ongelmapaikkoja, on parempi pitäytyä tekemässä valmistelut kotona tai muussa suotuisammassa ympäristössä, jottei ulkoilukunto romahda kirjastossakäynnin seurauksena).

Haetaan internetistä kartan kattamalta alueelta kaikki teolliset tuotantolaitokset, kaivokset, kaatopaikat, jätteenpolttolaitokset, voimalaitokset, lieteläjittämöt, raskaan liikenteen terminaalit ja muut mahdolliset haju-, savu-, ja pienhiukkaspäästölähteet. Merkitään niiden paikat kartalle rastein, esimerkiksi punaisella kynällä. Etsitään seuraavaksi alueen liikennetilastoja, ja merkitään vilkkaimmat autoreitit esim. sinisillä viivoilla – eri aikojen ruuhkahuiput voi merkitä käyttäen eri värejä: esim. aamuruuhkaiset tienpätkät sinisellä, iltapäiväruuhkaiset violetillä ja niin edelleen. Sitten tutkitaan tietyömaiden sijainnit ja niiden vaiheet, kiinnittäen erityistä huomiota kaivausvaiheessa ja valmistumaisillaan oleviin kohteisiin, edellisestä on seurauksena melkoinen pölinä, jälkimmäisessä taas on todennäköisesti vuorossa tien päällystys eli asvaltointi – merkitään nämäkin kartalle, eriasteiset työmaat omilla väreillään. Sitten perehdytään alueen rakennuksiin ja asuinalueisiin: rakenteilla olevat alueet, purkutyömaat sekä suuret saneerauskohteet merkitään kukin taas omalla koodivärillään (viimeistään tässä vaiheessa on hyvä kirjata ruutuvihkoon, mitä mikäkin väri tarkoittaa). Kartalle merkitään erittäin näkyvästi myös kaikki tiedossa olevat sisäilmaongelmaiset rakennukset, joiden altisteet oireiluttavat jopa talojen ulkopuolella (nämä on tietenkin hyvä käydä vielä testaamassa, yksi kerrallaan).

Sitten etsitään pientaloalueet, joilla saattaa esiintyä saunojen tai takkojen lämmityksestä tulevia savupäästöjä. Nämä merkitään huolellisesti kartalle. Hajustettujen pyykkiaineiden käyttöä on hankala ennakoida, mutta pientaloalueilla on näidenkin esiintyminen todennäköisempää. Luonnonolosuhteisiin perehdytään siten, että alueelta etsitään metsiköt, kosteikot, puistikot (istutettuine lajeineen), ja muut maastotyypit (rannathan kartoilta onneksi useimmiten löytyvät valmiiksi) ja perehdytään kunkin maastotyypin tyypilliseen kasvistoon sekä näiden kukinta-aikoihin pitkäaikaisten tilastojen valossa. Myös vuosittainen siitepölymäärien vaihtelu otetaan tällöin huomioon, sekä kosteina kausina sieni- ja homeitiöiden todennäköisimmät esiintymisalueet. Nämä tiedot kootaan taas omilla väreillään kartalle.

Seuraavaksi perehdytään useamman vuoden säätilastoihin sekä muutaman ulkoilun jälkeisen päivän sääennusteisiin. Niiden perusteella merkitään kartalle (omilla väreillään) ulkoilun ajankohtana yleisimmin vallitsevat tuulensuunnat ja ilmanpaineolot, sekä sateiden todennäköisyys (sateen esiintymisen vuorokaudenajat ja sademäärät mukaan lukien), sekä arvioidaan tulevien päivien ennusteiden paikkansapitävyys ja niiden mahdolliset virhepoikkeamat. Lopuksi perehdytään kaukokulkeumakarttoihin, joiden antama informaatio (todennäköisimmin oireiluttavat hiukkaset pitoisuuksineen ja niiden tyypillisimmät kulkeumasuunnat aiottuna ulkoiluajankohtana) merkitään kartalle koodivärein.

Seuraavaksi aletaan yhdistellä näitä tietoja, arvioiden sään (tuulen suunta ja voimakkuus, lämpötila, ilmankosteus, sadeolosuhteet sekä ilmanpaine) vaikutusta kartalle merkittyihin altistuslähteisiin: arvioidaan eri tyyppisten altisteiden kulkeutuminen ulkoiluaikana todennäköisimmin vallitsevissa olosuhteissa, sekä myös muutamassa mahdollisessa muuttuneessa olosuhdetilanteessa. Sitten piirretään näiden arviointien perusteella, suhdeviivainta hyödyntäen, harpilla kaikkien kartalle merkittyjen altisteiden todennäköiset leviämisalueet (harpin kärki altistuslähteeseen ja kynällä ympyrä leviämisalueen arvioidulle rajalle).

Lopuksi haetaan kartalta alueet, jotka ovat todennäköisimmin altistevapaita, ja piirretään lyijykynällä turvallinen reitti sekä päätellään koottujen tietojen perusteella ulkoilulle sopivin ajankohta vuorokaudesta, jolloin altisteiden esintyminen on vähimmillään.

VARUSTAUTUMINEN

Ulos ei pidä lähteä tyhjin taskuin. Kampa ja nenäliina, puukko, kompassi ja tulitikut; nämä tulee aina löytyä vakavasti otettavan perusulkoilijan varusteista. Sisäilmasairas tarvitsee mukaansa myös jotain muuta pientä, jonka turvin ulkoilu sujuu miellyttävästi ja turvallisesti. Ensin taitellaan mukaan edellä valmisteltu kartta. Jo tässä vaiheessa on hyvä ottaa esille reppu tai pari tarvikkeita varten. Rinkkakin voi olla toimiva vaihtoehto. Myös vetokärry voi olla hyödyllinen, tahi kottikärryt – ulkoilumaastosta ja omista mieltymyksistä riippuen.

  1. Lääkkeet ja muut terveyteen liittyvä. Useimmat sisäilmasairaat tukevat lääketeollisuutta ja apteekkitoimintaa täysin rinnoin. Mukaan ulkoiluun tuleekin varata kaikki erilaiset astmapiiput inhalaatiopönttöineen, tablettimuotoiset lääkkeet voi kätevästi annostella dosettiin (mutta viisas varautuu aina hyvin ja ottaa mukaan myös lääkepakkaukset). Nenäsuihkeet ja silmätipat tulee myös pakata mukaan. Samoin lääkevoiteet ja salvat, sekä mahdollinen adrenaliinikynä (varakynineen). Mukaan täytyy muistaa ottaa sekä jatkuvasti että kuureina käytettävät lääkkeet. Myös vitamiinit, hivenaineet ja muut lisäravinteet on hyvä varata mukaan. Mikäli ilma on lämmin ja jotkin lääkeaineista vaativat kylmäsäilytyksen, kannattaa nämä lääkkeet pakata kylmälaukkuun (pakastimessa on aina hyvä olla varalla kylmäkalleja tätä varten) – siellä kulkevat mukavan viileinä myös vesipullot (vähintään kolme puolentoistalitran pullollista), lääkkeitä kun on huono kuiviltansa niellä.  Reseptithän ovat nykyisin sähköisessä muodossa mutta koska e-reseptijärjestelmä tuntuu olevan vähän väliä nurin, on parasta ottaa mukaan paperireseptit, kaikenvaralta. Samassa mapissa (tai kahdessa… tai noh, kolmessa) kulkevat kätevästi myös vuosien mittaan kertyneet potilastiedot, jotka on hyvä olla mukana, sitä kun ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Desinfiointiainetta (jos sellaista kärsii käyttää), laastaria ja muita sidetarpeita aina ideaalisidettä ja lastoitustarvikkeita myöten tulee tietysti myös varata mukaan. Koska sairaanhoitopalvelut sijaitsevat lähes järjestään sisäilmaongelmaisissa tiloissa, on sisäilmasairaan varustauduttava terveytensä hoitoon pääosin omatoimisesti kaikissa tilanteissa, myös ulkoillessa.
  2. Hengityssuojaimet. Koska valitun ulkoilureitin altisteettomuudessa voi olla epävarmuutta, on ulkoiluun varustauduttava myös hengityssuojaimin. Koska mahdollisen altistuksen laatua on vaikea tarkasti ennakoida, on mukana hyvä olla ainakin laatikollinen kertakäyttöisiä P3-luokan maskeja, puolinaamari, jossa on suodattimet sekä liuotin- että hiukkastyypisille altisteille, sekä moottoroitu kokonaamari lisähapen syötöllä. Moottoroidun naamarin happipullon tai akun koossa ei kannata pihistellä, jottei moottorin teho ja ilman tulo lopu kesken kun tarve on suurin. Akun on hyvä olla järeämpää sorttia myös siksi että mukana on hyvä olla myöskin ilmanpuhdistin. Kannettavia malleja toki löytyy mutta kannattaa muistaa että puhdistin on sitä tehokkaampi mitä suurempi on sen koko. Ilmanpuhdistimen varasuodattimet tulee tietenkin ottaa myös mukaan.
  3. Vaatetus. Ulkoiluun on varauduttava tietenkin säänmukaisin varustein. Päähine on tärkeä auringolta suojautumiseen (aurinkovoiteet kun eivät sisäilmasairaalle juurikaan sovi) mutta myös pitämään mahdolliset kohdalle osuvat altisteet poissa hiuksista. Ja koska altistuksen riski on huolellisesta valmistautumisesta huolimatta aina olemassa, on hyvä varautua parilla vaihtovaatekerralla, sekä tiviillä reilunkokoisella muovilaatikolla, johon altisteilla saastuneet vaatteet voi kätevästi sulkea loppu-ulkoilun ajaksi. Koska sisäilmasairas ei voi käyttää hyttyskarkotteita, on ulkoilun osuessa hyttyssesonkiin hyvä verhoutua myös hyttyssuoja-asusteisiin. Vaihtoehtoisesti voi mukaan ottaa vaikkapa pitkän vavan kärkeen kiinnitetyn hyttysverkkokatoksen, jonka sisällä on – altistuksen osuttua kohdalle – mukava vaihtaa uusi vaatekerta hyttysiltä suojassa. Kätevämpi ulkoiluun varustautuja kiinnittää tuollaisen hyttysverkon reilunkokoisen sateenvarjon reunoihin. Tällaisella lisävarustellulla varjolla saa torjuttua yhdellä kertaa sekä auringon, sateen että hyttysten haitat.
  4. Eväät. Koska sisäilmasairaan olo voi mennä hetkessä huteraksi, on hyvä varustautua monipuolisella eväsvalikoimalla. Mukaan kannattaa pakata sekä proteiini- että hiilihydraattilähteitä: hedelmiä ja vihanneksia, lihaa, kalaa ja kanaa, hapanmaitotuotteita ja niin edelleen, siis itselle soveliata ruokia. Ruokia sekä juomia varataan siten että niiden turvin voi selvitä useammantyyppisestä yllättävästä tilanteesta. Vettähän tulikin jo pakattua lääkevarustuksen yhteydessä – vinkiksi tähän että samaa kylmälaukkua voi hyödyntää myös eväiden kuljetukseen, mikäli se on riittävän suuri (n. 80 litraa). Tällöin on kylmälaukkuun tietenkin sujautettava myös useampia kylmäkalleja.
  5. Tekniset laitteet. Kännykkä on ehdoton varuste sisäilmasairaalle ulkoilijalle, jotta hän voi tarvittaessa ottaa yhteyttä muihin. Mikäli kyseessä ei ole älypuhelin, on hyvä pakata mukaan myös tabletti tai kannettava tietokone. Nämä ovat varteenotettavia varusteita joka tapauksessa. Pöytämallin tietokone ei ole ihan yhtä kätevä, mikäli ei aio pakata mukaan myös pöytää. Sähkövirran riittävä saanti kannattaa varmistaa erillisellä lisäakulla ja asianmukaisella muuntajalla laitteiden lataamista varten. Internetyhteyden toimivuus (esim. mobiilitikku) kannattaa myös varmistaa hyvissä ajoin ennen ulkoilua. Mikäli alueella ei verkon kattavuus ole suorastaan erinomainen, on mukaan pakattava myös jonkinlainen signaalinvahvistinjärjestelmä tarvittavine lisävarusteineen (alan erikoisliikkeet osaavat neuvoa valinnassa). Hyvät tietoliikenneyhteydet ja vaivattomasti käytettävät laitteet ovat sisäilmasairalle ulkoilijalle ehdottomat varusteet, jotta hän pystyy olemaan yhteydessä vertaistukiryhmäänsä jatkuvasti. Myös ulkolenkin  aikana.
  6. Muut välttämättömät varusteet. Sisäilmasairaalle voi iskea uupumus aivan yllättäen, joten ulkoillessa on syytä varautua tähänkin. Niinpä varusteista tulisi löytyä kunnollinen lepotuoli, jolle voi rojahtaa lepäämään uupelon osuessa kohdalle. Rankemman väsyn sattuessa voi tarpeen olla myös patja. Esimerkiksi koottava metallirunkoinen varasänky on tähän tarkoitukseen ylen kätevä – mukana tuleva ohut superlonipatja kannattaa tosin vaihtaa kunnolliseen pussijousitettuun patjaan.  Koska moni saa altisteista voimakkaita vatsaoireita, on ulkoillessa varauduttava ehdottomasti myös tähän. Mukaan on siten pakattava runsaasti vessapaperia (vähintään kuuden rullan pakkaus) sekä riukutarpeet: lapio kuopan kaivamista varten, kirves, vasara ja nauloja riu’un pystytykseen. Mikäli aikoo ulkoilla alueella, jossa riu’un pystytys on hankalaa (puistoalue, tiheästi asutettu alue), kannattaa mukaan ottaa mieluummin esim. veneisiin ja matkailuvaunuihin tarkoitettu matka-wc. Vesiklosetin mukaanottoa voi harkita, mikäli aikoo reippailla uudisrakennusalueella, jossa on mahdollista kytkeä porsliini-istuin tyhjillä tonteilla vapaana oleviin vesi- ja viemäriliittymiin (tarvittavat väliputket liittimineen on tällöin muistettava varata myös mukaan). Käsien pesu on asioinnin jalkeen välttämätöntä. Se hoituu kätevimmin kun mukana on hanalla varustettu vesipönttö (10 litran koko riittää tähän tarkoitukseen), sekä käsipyyhe. Ja lopuksi: koska altistuminen johtaa usein kaiken järjellisen aivotoiminnan pysähtymiseen, eli ns. aivosumuun, jolloin sisäilmasairas ulkoilija on paitsi kirjaimellisesti ”pihalla”, myös kyvytön kommunikoimaan siviiliväestön kanssa ymmärrettävästi, on ehdottoman tärkeää pakata mukaan myös harjaantunut opaskoira, joka johdattaa ulkoilijan turvaisasti takaisin kotiin.

Että eipä muuta kuin rentouttavia ulkoiluhetkiä sitten vaan!

Rangaistuslaitoselämää

Ylen uutissivuilla kerrottiin muutama päivä sitten vankien karuista oloista. Tässä jokunen suora lainaus parista uutisoinnista; osa noista teksteistä on toimittajan kynästä, osa vankilanjohtajan kommentointia:

”Sukevan vankilan ympärillä humisee komea metsä, mutta suljetun laitoksen vangeilla ei ole sinne asiaa.”

”Vangit pääsevät liian vähän tähän ympäröivään luontoon. Ulkoilu jää siihen tuntiin vankilan sisäpihalla, joka lain mukaan on päivittäin jokaiselle vangille järjestettävä.”

”…suljetun vankilan arjesta johtuen, vangit viettävät suurimman osan päivästä omissa selleissään. Yksi tunnin mittainen ulkoilu, ruokailut. Kesällä eivät pyöri hetkeen työpajat tai opiskelumahdollisuudet, joten sellissä vierähtää helposti 22 tuntia vuorokaudesta. Pieni huone, sänky, kirjoituspöytä, tv, ehkä dvd tai pelikonsoli, ilmoitustaulu, vaatekaappi, vessa. Välillä istutaan, välillä maataan.”

”Selliä voi halutessaan hiukan sisustaa, tietyin turvallisuuteen liittyvin reunaehdoin, mutta vankila itsessään on riisuttu lähes kaikesta.”

”Moni unelmoi sohvasta, osa ei ole istunut sellaisella vuosiin.”

”Sellin ikkunasta häämöttää vapaus.”

”Mieli vaeltaa mielellään myös kotiseudulle. Yksi palaa ajatuksissaan toistuvasti Tukholman metsäiselle esikaupunkialueelle, yksi Nokialle katselemaan pihakoivua mökin terassilta…”

”Täytyy muistaa, että rangaistuksen sisältönähän on vapauden menettäminen, mikä osittain liittyy myös mahdollisuuteen tehdä päätöksiä omasta elämästä ja toiminnasta.”

”Vankilassa on kyse siitä, että ihminen eristetään yhteiskunnasta. Ei ole tarkoituskaan, että täällä olisi huonot olot. Ei ihminen sillä parane, vaan vuorovaikutuksella.

”Mutta mitä tapahtuu ihmisen mielelle, kun hänet suljetaan tähän betonikuutioon …”

Vangit joutuvat viettämään suuren osan ajastaan neljän seinän sisälle suljettuna, he elävät siis melkoisen säänneltyä elämää. Oman asuinympäristön valintamahdollisuus ja asunnon – siis sellin – sisustaminen on tarkoin valvottua; se voi tapahtua vain tietyin ehdoin. Perheen, sukulaisten ja ystävien tapaaminen sekä yhteydenpito muuhunkin ulkomaailmaan on rajattua. Lähinnä yhteyttä voidaan pitää puhelimitse, kirjeitse tai mahdollisesti internetin avulla. Tapaamiset vaativat erityisjärjestelyjä ja voivat olla kiusallisiakin, jos ne joudutaan tekemään valvottuna, seurustellen pleksilasin läpi.

Toisaalta vankien perustarpeista, kuten syömisestä ja vaatetuksesta, ja myös terveydestä – sekä fyysisestä että psyykkisestä – varmasti huolehditaan hyvin. Tarvittaessa vanki voi saada monenlaista kuntoutusta. Vangeille myös maksetaan tilanteesta ja vankeusajan työteliäisyydestä riippuen pientä toiminta- tai käyttörahaa, jopa palkkaa. Vankilassa ollessa voi myös opiskella ja silloin vanki on oikeutettu opintorahaan. Muutakin tekemistä on tarjolla: omassa sellissä voi katsella TV:tä tai pelata, tai lukea vankilan kirjastosta tai kirjastoautosta löytyvää kirjallisuutta ja lehtiä. Vankilasta löytyy myös mahdollisuudet kuntoiluun ja liikuntaan  tai vaikka askarteluun.

Noita juttuja lukiessani aloin ajatella niiden antamaa kuvaa vankilaelämästä. Elät lähes eristyksissä, askeettisissa oloissa, parin huonekalun ja vaatekerran ympäröimänä. Et voi laittaa omaa asumustasi sellaiseksi kuin haluat. Et pysty tekemään sitä mitä haluat siellä missä haluat tai tapaamaan ketä haluat silloin kun haluat. Käyt ulkona vain tunnin verran ja senkin hyvin rajoitetussa ympäristössä.

Jotenkin tuo tarina alkoi kuullostaa monella tapaa kovin tutulle: siinähän kuvataan lähes yksi yhteen sisäilmasairaan arkielämää!

Kun home on vienyt kodin, irtaimiston, vaatteet ja muun omaisuuden, jopa kaikki tärkeät muistot, kuten valokuvat ja lasten piirustukset, voi homesairas (mahdollisesti lukuisten epäonnisten kokeilujen jälkeen) lopulta löytää itselleen ja perheelleen jonkinlaisen asunnon. Koska rahaa ei ole – joudut pahimmassa tapauksessa vielä makselemaan homeisen asuntosi lainoja ja ehkä työpaikkakin on mennyt alta, sillä sinusta on tullut työpaikkakyvytön, ei uuden kodin sisustamiseen juuri ole varaa. Eikä välttämättä halujakaan, koska takaraivossa jäytää jatkuvasti pelko että että jos tämäkin asunto osoittautuu sisäilmapommiksi niin sitten on taas kaikki mennyttä. Lattialla on patjat, ehkä jonkilaiset sängytkin, pöytä, pari tuolia. Vähät vaatteet ja lasten lelut sekä muut välttämättömät perustarvikket, joita ystävien, sukulaisten, kirkon diakonia-avun tuella tai vaikka sairastuneiden oman tukijärjestön välityksellä on saanut haalittua, ovat ehkä edelleen pakattuina jätesäkkeihin – niitä ei uskalla vielä laittaa kaappeihin, sillä entäs jos… Yhteiskunnan tukeahan ei sisäilmasairaille juuri heru, oli tilanne miten katastrofaalinen tahansa – korkeintaan lastensuojeluviranomainen haluaa tarkastaa, onko vanhempi sairastuttuaan enää ’kelvollinen’ lapsensa huoltajaksi.

Jos ja kun se terve koti löytyy, voi elämä rajoittua melkein täysin sen sisäpuolelle. Kun rahaa ei ole, ei asunnon koko tai sijainti ole aina kaikkein ihanteellisin, joten sen pienen yksiön tyhjiä seiniä tuntitolkulla tuijotellessa voi omasta kodista helpostikin tulla aika sellimäiset fiilikset. Ulkoilemaanhan voisi tietysti mennä, jos pystyy. Kun kunto on romahtanut pohjalukemiin astmoineen, lihas- ja nivelkipuineen ja hermosto-oireineen, voi pelkkä vessaan raahautuminen olla ylivoimainen suoritus. Jos sattuu se parempi hetki, että  voisi kuvitella lähtevänsä ihmisten ilmoille, edes pistäytymään ruokakaupassa, voi puolen tunnin käynnin hintana olla viikkojen toipuminen – mikä vaatii taas liki täydellisen eristäytymisen altisteista, siis ulkomaailmasta.

Ulkoilukin voi olla ajoittain lähes mahdotonta, kun siitepölyt, ulkoilman homeitiöt, katupöly, pakokaasut, tupakansavu, naapuruston pyykkiaineiden hajusteet sekä muiden ulkoilijoiden pölinät ja tuoksut vievät homeille ja useimmiten myös monille allergeeneille sekä kemikaaleille herkistyneeltä kirjaimellisesti jalat alta ja lyövät keuhkot tukkoon. Harrasteet, matkailu, kirjaston kirjojen lainaaminen – niistä voi sisäilmasairas vain haaveilla. Koulunkäynti tai opiskelu voi olla täysin mahdotonta, sillä opinahjot ovat lähes järjestään sisäilmaongelmaisia paikkoja.

Altisteiden välttäminen rajoittaa perhe-elämääkin, sillä jos (parhaassa tapauksessa) vain yksi perheenjäsenistä on sairastunut, eivät muutkaan voi enää elää ja olla vapaasti: puolison työpaikka, lasten koulut, harrastuspaikat ja jopa kaverikyläilyt kun tuottavat kotiin altisteita, jotka pitävät sairastuneen visusti sairasvuoteella. Sukulaisten, ystävien ja tuttavien kanssa seurustelu on todella hankalaa, usein jopa mahdotonta, samoista syistä. Usein toivoisi että voi kun olisikin sellainen pleksikoppisysteemi, jossa voisi turvallisin mielin tavata itselleen tärkeitä ihmisiä, ilman että joutuu sen takia taas toipilaaksi.

Joten pahimmillaan sisäilmasairas elää ”karussa sellissä”, erittäin rajoitetuin liikkumis- ja harrastusmahdollisuuksin, lähestulkoon erossa sukulaisista ja ystävistä. Eroja vankilaolosuhteisiinkin toki löytyy. Kuten se, että mikään viranomainen ei ole juuri kiinnostunut sisäilmasta sairastuneiden terveydentilasta tai elinoloista. Eikä koeta järjestää heille ’normaaliin elämään’ kuuluvia asioita, kuten harrastus-, opiskelu- tai työmahdollisuuksia, että he voisivat edelleen tuntea olevansa osa yhteiskuntaa. Eroksi on luettava myös se, ettei yksikään sisäilmasairas ole tehnyt mitään rangaistavaa, jonka takia hänet olisi pitänyt tuomita elämään eristettynä muusta yhteiskunnasta.

Tätä ”kakkua” ei myöskään voi lyhentää asianajajan uroteoilla tai hyvällä käytöksellä.

Sisäilmasairaan saama tuomio  on elinkautinen.

(Lainaukset: Yhteydenpito ulkomaailmaan on vankilassa kortilla; Surma­miehen kesä)

???????????!!!

Tämän kesän säät ovat olleet jatkuvan ihmettelyn aihe. Melkein tänne kesän loppumetreille kun on piisannut sadetta enemmän kuin laki sallii. Eikä edes suven suloinen lämpö ole juuri päässyt hellimään luita ja ytimiä myöten kastunutta urheaa ulkoilijaa. Että ei nimittäin kesä ole kyllä kuivannut sitä minkä kastaa, niinkuin vanhan kansan sanonta kuuluu, ennen kuin nyt elokuun harvoina lämpöisinä päivinä.

Kyllähän noita on toki ennenkin ollut, kylmiä ja sateisia kesiä, muistan useamman  itsekin (vaikka lapsuuden kesäthän tietysti olivat kaikki ah niin lämpimiä ja aurinkoisia!). Joten mitäpä niitä sen kummemmin päivittelemään. Mutta sen sijaan ihmetellä täytyy – kun nyt on jo vuosikaudet puitu rakennusten huonon kunnon ja sisäilmaongelmien syitä ja oirelevien ynnä sairastuneiden määrälle ei loppua näy – miksi edelleen on päätetty sulkea tai ainakin minimoida koulurakennusten ilmanvaihto ja todennäköisesti myös lämmitys kesäajaksi?

Tai no, eipä syytä tarvitse kauan miettiä: säästöä, säästöä ja vielä kerran säästöä on siitä kunnan kassaan taas sievoisesti kilahtanut, joka ikinen päivä kun ilmanvaihto- ja lämmityslaitteet ovat seisoneet tai tyhjäkäyntiä rouskuttaneet. Niin että kylläpä nyt passaa tilakeskuksen johtoportaan tai talousjohtajan myhäillen esitellä kunnanvaltuuston kokouksissa säästökäppyröitä ja excelitaulukoita siitä, miten monta senttiä kuukaudessa koulukiinteistökuutiometriä kohti taas säästettiin, tänäkin kesänä! Vielä säästettiin lisää, kun kunnasta lakkautettiin useampi pikkukoulu ja ahdettiin oppilaat ja opettajat tiloihin, joissa ei edes laskennallisesti riitä hengitysilmaa semmoiselle lössille, ei edes terveemmässä rakennuksessa. Säästöä, säästöä, lisää säästöä, muullahan ei ole väliä!

Henkilöstöhallinto sen sijaan alkaa kohta repiä pelihousujaan, kun opettajien ja muun henkilökunnan sairaslomailmoituksia alkaa tipahdella yhä kiihtyvällä tahdilla ja läkähdyksiin asti yt-neuvoteltu konttorihenkilöstö on työuupumuksen partaalla käsitellessään sairaslomaruuhkaan liityvää KELA- ja vakuutusyhtiörumbaa, puhumattakaan sijaistusjärjestelyiden (jos siis sijaisia on kouluille lupa edes palkata) tuomasta lisätyöstä.

Ja entäpä sitten oppilaat? Miten mukavaa onkaan aloittaa uusi tai jopa ensimmäinen kouluvuosi kodikkaan tunkkaisessa tai parhaassa tapauksessa jo homeisessa koulussa! Liian täyteen ahdetussa luokassa, jossa jo ensimmäisellä tunnilla alkaa kuulua yskähtelyä ympäri luokkaa ja opettajarukka – itsekin puolitajuttomana henkeä haukkoen ja naama ihottumaa hehkuen, kun on jo ehtinyt jonkun päivän koulun sisäilmastoon ”totutella”, opetuksen alkua valmistellessaan – koettaa helpottaa lasten oloa aukomalla ikkunoita ja ovea (vähintään yhtä huonoilmaiseen) käytävään. Jo parissa päivässä on ensimmäinen ”flunssaepidemia” levinnyt luokasta toiseen, mutta niinhan ne mukulat nyt vaan sairastavat, kymmeniä tauteja vuodessa, sehän on ihan normaalia, eikös olekin? Kummasti vaan nuo ”flunssaoireet” hellittävät kotona iltaisin ja varsinkin viikonloppuina, kunnekka seuraavana maanantaina koululaisparat saavat taas uuden ”flunssan”.

Osa oppilaista reagoi koulun alkuun muutoinkin kuin flunssailemalla, ihan vaan ”koska rutiinit muuttuvat lomien jälkeen”, kuten meille uutisissa on kerrottu. Päänsärkyä – jopa migreeniä, pyörtyilyä, nenäverenvuotoa, epämääräisiä lihas- ja nivelkipuja, iho- ja tietysti hengitystieoireita, niitähän tulee hetimiten kelle vaan kun joutuu päivärytmiään muuttamaan, ihan normaalia, eikös niin?  Ja jos ei tuo rutiinien muutos muuten ala luonnistumaan, niin voihan lapselle aina hankkia (uuden kännykän lisäksi) migreeninesto- ja allergialääkityksen tai astmapiipun, niin kyllä niiden voimalla alkaa taas koulunkäyntikin sujumaan. Ihan normaalia tämäkin, eikös juu?

Ei tasan ole!

Puutteellinen ilmanvaihto (yhdistettynä vajavaiseen lämmitykseen) on takuuvarma keino saada mistä tahansa rakennuksesta sisäilmaongelmainen, jopa kosteusvaurioinen ja lopulta homeinen tila. Tämä tapahtuu suotuisemmissakin sääoloissa, saati sateiden ja viileän sään jatkuessa viikosta toiseen kuten tänä kesänä. Jos jossain rakennuksessa on ollut pienikin vaurion alku, tai semmoinen on satuttu jopa huomaamaan mutta se on korjattu vähän niin sun näin (vähän maalia pintaan niin hyvä tulee…), on siitä saatu tänä kesänä taatusti aikaan sairas rakennus, joka oireiluttaa ja jopa sairastuttaa entistä useamman käyttäjistään. Ja jos joku koulurakennus nyt sattui vielä jostain kohtalon oikusta olemaan kunnossa, on sekin melko suurella todennäköisyydellä onnistuttu nyt pilaamaan. Säästösyistä. Paitsi silloin jos kunnanisät ja -äidit ovat olleet valppaita ja valveutuneita kuntalaistensa ja varsinkin tulevien veronmaksajiensa terveyden vaalimisessa ja päätyneet pitämään ilmastointi- ja lämmityslaitteet laulamassa läpi koko kesän – ja siten koulunsa kunnossa. Epäilen sitä suuresti, valitettavasti.

Päättäjien – ja erityisesti näiden onnettomien säästöpäätösten tekijöiden olisi hyvä perehtyä sekä Suomen perusopetuslakiin että Suomenkin hyväksymään lapsen oikeuksien julistukseen. Niissä kun sanotaan muun muassa että

oppilaalla on oikeus turvalliseen opetusympäristöön

ja että

lasta koskevia päätöksiä tehtäessä on aina ensimmäiseksi otettava huomioon lapsen etu.

Käsi sydämelle, päättäjä: kuinka hyvin nämä toteutuvat?

Siivoussiedätystä

Olen ollut edellisessä elämässäni himosiivoaja.

Tiedän tämän takuuvarmasti vaikken ole vieraillut ensimmäiselläkään meediolla, selvänäkijällä, ennustajalla tahi poppaukolla (enkä -akalla). Tarkoitan näet entisellä elämälläni sitä jonkun matkaa päälle 40 vuoden jaksoa ennen sisäilmasairastumista. Putsasin tuolloin kaakeleiden saumatkin säännöllisin (ja hyvin lyhyin) väliajoin tunnollisesti hammasharjalla; en toki omallani, tuohon hypnoottiseen ’kynnetverillä’-rituaaliin oli varattu ihan oma Jordaninsa. Sitten tuli perheeseen koira, joka aiheutti lisäsiivoustarvetta, mikä mielestäni oli vain hyvä asia (jos haluaa nähdä siivotessaan kättensä jäljen kannattaa hankkia pitkäkarvainen suurehko koira!). Ja sitten tulikin kaksijalkaisia perheenlisäyksiä. Jotka eivät pariin kolmeen ensimmäiseen elinvuoteensa juuri nukkuneet, eivät öin eikä päivin (paitsi toinen silloin kun työnneltiin vaunuissa rivakkaa vauhtia ulkosalla – toinen puolestaan nukkui kunnolla vain ja ainoastaan heiluvassa sitterissä, johon piti polkea tahtia kuin ennenvanhaiseen sik-sak-Singeriin). Siinä vaiheessa, kun itse huojui zombiena päivästä toiseen hämärän rajamailla, alkoi  kaakeleiden saumojen jatkuva nuhteeton puhtaus vaikuttaa hyvin toisarvoiselta seikalta. Toki täydellinen suursiivous piti silti tehdä kerran viikossa. Lattiasta kattoon.

Perhe on kasvattanut luonnettani aika tavalla ja myös siivousintoni on hiipunut pikkuhiljaa vähän notkeammalle tasolle. On ollut aika paljon mukavampaa viettää perjantai-iltoja perheen kanssa jotain kivaa puuhaten kuin äkseeraamassa vastahakoista väkeä siivousruotuun hampaat irvessä ärjyen ja ohimosuonet pullistellen (eivätkä kuitenkaan olisi tehneet kunnollista jälkeä – itsehän kaikki piti lopulta hoitaa). Onhan sentään koko viikonloppu aikaa siivota. Ja vielä seuraavakin viikko. Ja seuraava viikonloppu. Niinpä taloudenpitomme on alkanut pikkuhiljaa siirtyä kohti muumitalomaista siivousmoraalia (ja sisustusarkkitehtuuria) ja Vilijonkasta tasaista vauhtia sukeutumassa Muumimamma.

Sairastuttani astmaan oli huusholli kuitenkin saatava kohtuullisen steriiliksi, sillä aluksi – semminkin kun sopivaa astmalääkistystä ei meinannut millään ensin löytyä – sain astmaoireita mistä tahansa pöläyksestä, keuhkoparat olivat sen verran ärtyneessä tilassa. Siivoaminen jäi tietysti joksikin aikaa kokonaan muiden harteille. Ja koskapa muu perheeni ei ole entisessä tai missään muussakaan elämänvaiheessaan ymmärtänyt himosiivouksen hurmaa, alkoi sinne tänne ja tuonne lähes huomaamatta kertyä pikkuhiljaa kaikenlaista – kasaa, kekoa ja läjää – joka (minun mielestäni) olisi vaatinut vähintäänkin perinpohjaista järjestelyä mutta vielä mieluummin myös pesua, jynssäystä, puunausta ynnä kiillotusta. Rassasi kyllä välillä niin penteleesti, tunnustan. Mutta onneksi silloin ei ollut ylimääräisiä voimia asiasta mesuamiseen.

Ja sitten eräänä päivänä, kun olin taas kiinnittänyt hieman harmistuneena huomiota lattialla laukkaaviin villakoiriin (collien karvoista ja pienestäkin pölymäärästä leipoutuu nimittäin hetkessä muhkea lauma uljaita rotueläimiä lattioille kirmaamaan!) ja pinnoille kertyneeseen pölyyn, huomasin, etteivät ne ihan oikeasti enää ahdistaneetkaan minua lainkaan. Siis ihan kirjaimellisesti. Olin siedättynyt normaalille kotipölylle! Ah sitä riemua ja onnea!

Pikkuhiljaa pääsin kyllä itsekin takaisin siivouspuuhiin, hengityssuojaimen kera totta kai, mikä rajoittaa kyllä tehokkaasti turhia riehumishaluja. Nyttemmin on työnjako se, että muu perhe huolehtii imuroinnista (en oikein malta sen kanssa siivota tarpeeksi rauhallisesti ja sitten on taju kankaalla) ja itse huiskin pölyrätin ja mopin kera. Vaikka vain huoneen kerrallaan. Välillä en tosin meinaa jaksaa odotella että joku ehtisi tarttua konepölynpoistimeen – inhoan nääs näkyvästi roskaisen lattian moppaamista yli kaiken. Mutta olen huomannut että vanha konsti on tämmöiselle nykyisin ylen rauhaisalle siivoilijalle parempi kuin pölynimuripussillinen uusia: olen löytänyt jälleen harjan ja rikkakihvelin. Niiden kanssa sudittelussa on suorastaan jotain terapeuttista. Tosin eilistä harjanjälkeä ei tällä hetkellä juuri huomaa. Pitkäkarvainen personaltrainer kun on taas päivän mittaan ravannut eestaas pihalle ja takaisin ja sen seurauksena ripotellut lattioille ulkoa keräilemänsä kokoelman risunpätkiä, muutama päivä sitten leikattua ruohoa (vaihtelevankokoisina tuppoina), runsaan valikoiman kuivahtaneita kukintoja sekä luonnon- että puutarhakasveista, eri tuoreusasteisia kasvien lehtiä ja neulasia ynnä siemeniä, joiden vaihteleva ulkomuoto ja turkkiintarttumistehokkuus ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä. Sekä yhden koivuhalon.

Kunhan vielä kurakelitkin palaavat (kuten nyt taas noin viikon kuluttua, onneksi niistä ei vielä tämä kesänä ole saatukaan nauttia…), on huushollin lattioiden liukkaudentorjunta taattu. Kun talouteen kuuluu sisäilmaoireilija, joka joutuu, vääntäytyy ja useimmiten myös haluaa ulkoilemaan kelillä kuin kelillä – mieluimmin mahdollisimman usein – on kuran eli hiekan sisäänkantautumínen vääjäämätöntä. Ja kun mukana kurapoluilla kulkee pitkäkarvainen personaltraineri, sisäänkantautuvan kuran määrällä ei ole rajaa. Hiekkaa siis taas kohta lattialla piisaa lakaistavaksi ja imuroitavaksi, vaikka tassuja ja turkinhelmoja kuinka huuhtelisi ja kenkiä kuramattoon hinkkaisi.

Muumitalomainen huushollimme olisi kyllä tätänykyä varmasti kelle tahansa muulle astmaatikolle kauhistuksen paikka – täyttä  nimittäin on (äitini on lanseerannut termin ’hallittu kaaos’). Itse kuitenkin pärjään täällä ihan mainiosti, kasoista, keoista ja läjistä, ajoittaisista pölypalleroista ynnä koiran herbaarioharrastuksesta huolimatta. Mutta ehkäpä jonain kauniina (tai sateisena) päivänä sisäinen Vilijonkkani pääsee taas valloilleen ja pistää kaikki paikat suitsait tiptop-kuntoon – kunhan vaan pystyisi ilman noita pahuksen maskeja joskus huiskimaan.

Sitä odotellessa annan itseni olla ihan rauhassa Muumimamma. Tai vaikka Hemuli. Ja lähden personaltrainerini seuraksi pihalle keräilemään kasvinäytteitä. Otan villakoiratkin mukaan  jos ne vain haluavat tulla.